Maxin mietteitä lauantaina lokakuun 24 päivänä 1998

Huh, olipahan taas päivien päivä, en kyllä oikein vieläkään tajua, mitä emäntä tarkoitti tämänpäiväisellä reissullamme, mutta aloitetaanpa ihan alusta.

Aamu alkoi muuten normaalisti, mutta emäntä käyttäytyi jotenkin kummallisesti, kulki hermostuneena paikasta toiseen ja tuntui, että kaikki ei todellakaan ole ihan kohdallaan. Syykin selvisi sitten lopulta, sillä olimme nimittäin lähdössä Kristiinankaupunkiin, ilmeisesti johonkin luonnetesti -nimiseen paikkaan, koskapa kyseinen nimi vilahteli ihmisten puheessa koko aamun vähän väliä. Kyseessä ei näyttänyt olevan mikään näyttelyreissu, koska minua ei oltu pesty ja kuten Matti -kaverini sanoisi "kiillotettu", mutta jotain erikoista oli kuitenkin tulossa, koska ainakin emäntä käyttäytyi oudosti tai sitten sillä vaan oli mahatauti iskemässä.

Saavuimme sitten automatkan jälkeen "testipaikalle" Kristiinankaupungin sisäsatamaan ja loikattuani autosta ulos oli ensivaikutelmat todella kylmät. Tuuli puhalteli mereltä niin, että karvat (ja korvat) pyrkivät nousemaan pystyyn. Emäntä jätti minut vielä autoon odottelemaan ja lähti itse tutkailemaan ympäristöä. Meidän testivuoromme olisi heti ensimmäisenä ja emäntä oli ihan yhtä tietämätön testin tapahtumista kuin minäkin, joten mietin, että mitähän tästäkin hommasta oikein seuraa. Vihdoin ja viimein hän kuitenkin tuli hakemaan minut autosta ja silloin näin, että olihan paikalla joitakin tuttujakin, ainakin Anneli, Oili ja Rainer, toivottavasti olivat tulleet pitämään peukkuja pystyssä meille! Jonkin ajan kuluttua näin myös Tainan ja Eeron, jotka toivat Sälliäkin testattavaksi.

Vihdoin tuomarit Jorma Lankinen ja Sirkka Lempinen huikkasivat, että olisi aika aloittaa ja niin menimme heidän luokseen. He kyselivät emännältä kaikenlaista, kuten esim. mitä olemme yhdessä harrastaneet, onko meidän laumassamme muita koiria ja mitä noin muuten kuuluu ja olenko kuullut ampumista yms. Samalla siinä sitten kävin hieman tutustumassa tuomareihin ja oli ihan todella kivaakin, kun toinen tuomareista, muistaakseni se miespuolinen, haki jostain narusolmun ja sain hetken aikaa riehua sillä hänen kanssaan. Yhdessä vaiheessa vaan hieman ihmetytti, että mitähän hän mahtoi oikein tarkoittaa sillä, että läimäytti minua kämmenellään suoraan kuonolle! No, eipähän tuo onneksi kovin kipeää tehnyt, mutta ihmettelinpähän vaan. Jos hän sen itselleen halusi, niin olisihan sitä voinut pyytääkin, sillä enhän minäkään nyt niin tyhmä ole, etten tietäisi mitä "irti" tarkoittaa, joten koskapa ei pyytänyt, jatkoin leikkimistä. Jonkin ajan kuluttua hän ilmeisesti kyllästyi leikkiin, koska käski meidät seisomaan vähän matkan päähän paikkaan, missä oli joku naru maassa, ja meidän piti mennä sen viereen. Narun mysteerikin selvisi sitten lopulta, mutta ensin ajattelin, että mikä ihmeen möhkäle nyt alkaa hyökätä meidän kimppuumme! Heinikosta syöksähteli nimittäin meitä kohti kauhea otus ja kun tajusin, että ainakaan ihminen se ei ole eikä edes mikään tuntemani kapistus, katsoin parhaaksi mennä emännän selän taakse piiloon. Lopulta se möhkäle pysähtyi aivan emännän jalkojen viereen ja koskapa emäntäkään ei näyttänyt sitä pahemmin pelkäävän, uskaltauduin minäkin tutkimaan otusta. Kyllä muuten hieman nolotti, kun tajusin, että se tuomari olikin sillä narulla nykinut aivan vaaratonta kelkkaa meihin päin ja sai huijattua jopa minuakin pahan kerran. Eihän siinä muuten mitään, mutta kun oli niitä tuttujakin näkemässä.

Jätimme kelkan rauhaan ja lähdimme kävelemään yhden rakennuksen seinustaa pitkin ja yhtäkkiä se naistuomari hyökkäsi nurkan takaa kepin kanssa emännän kimppuun! Heippa vaan, ajattelin, tämä on nyt kyllä sellainen juttu, että emäntä saa minun puolestani selvittää tilanteen parhaaksi katsomallaan tavalla, kyllä se luultavasti itsekin selviää roistoista, vai selviääköhän...

Onneksi tilanne ei ollutkaan kovin paha, sillä rosvotuomari kättelikin sitten ystävällisesti emäntää ja emäntä antoi minutkin hihnoineni hänelle. Emäntä käveli jonkin matkan päähän ja sitten sain juosta hänen luokseen takaisin, älytöntä touhua sanoisin.

Seuraavaksi taisi olla vuorossa sellainen pelottelujuttu, eli kävelimme ihan rauhassa emännän kanssa sellaisen epämääräisen rakennelman ohi, kun joku musta humahti eteeni. Hypähdin säikähdyksestä varmaan metrin ilmaan, mutta emäntä ei päästänytkään minua tutkimaan mikä se oli, vaan kääntyi heti takaisin. Pelästyi raukka varmaan niin kauheasti, että päätti lähteä karkuun. Jälkeenpäin sitten kuulin, että se oli ollut sateenvarjo, mikä siellä meidät säikäytti. No ei se mitään, mutta siinä, kun sitten palasimme jälleen takaisinpäin, alkoi hirveä tynnyri tulla kolisten ja rämisten meitä kohti. Onneksi päästiin pois alta! Emäntä raukka varmaan ei enää tiennyt, että mitä pitäisi tehdä ja meni suunnista sekaisin, sillä se kävi hetken matkan päässä kääntymässä ja palasi jälleen takaisin! Nyt ei onneksi tullut enää mitään sateenvarjoja eikä tynnyreitä kimppuun, vaan pääsimme rauhassa tekemään kierroksen sen rakennelman ympäri ja emäntäkin näki, ettei siellä ollut mitään pelättävää.

Sitten olikin vuorossa ns. pimeä huone. Minä jäin odottelemaan ulkopuolelle, kun emäntä meni jonnekin huoneen perälle istumaan ja sitten, kun huone oli ihan pimeä, sain mennä sisälle. Tarkoituksena olisi kai ollut, että minun olisi pitänyt mennä emännän luo, mutta kyllähän minä sen tiedän, minkälainen se emäntä on ja näen sitä jatkuvasti, mutta siellä huoneessa oli ihan hirveästi kaikkia ihania hajuja. Yritin käydä mahdollisimman monessa nurkassa ja kolossa haistelemassa ja tajusin kyllä yhdessä vaiheessa, kun emäntä yritti yskähdellä, että pitäisi varmaan mennä sinnepäin, mutta kun yksi tosi mahtava nurkka oli vielä tutkimatta. Tuomarit kuuluivat sanovan, etten ole kai kovin omistajasidonnainen, joten kyllästyivät odottelemaan ja saimme lähteä seuraavaan testiosuuteen. Harmitti vaan, ettei saanut tutkia sitä huonetta ihan loppuun asti.

Menimme yhden rakennuksen viereen ja vuorossa oli ehdottomasti inhottavin asia koko testissä, sillä jouduin seinään kiinni ja vielä niin lyhyeen hihnaan, ettei päässyt liikkumaankaan juuri mihinkään. En ymmärrä, mitä se emäntäkin ajatteli jättäessään minut siihen ja vielä ihan yksin. Tähän päivään mennessä en ole vielä koskaan ollut kytkettynä seinään ja nyt jätetään siihen puolen metrin pituiseen hihnaan! Saisi kyllä hieman hävetä! Eikä siinä kaikki, se miestuomari hiippaili vielä nurkan takaa ja alkoi uhkailla hirveän kepakon kanssa! Ajattelin, että siinä vaiheessa on ehkä parasta pitää matalaa profiilia ja antautua suosiolla. Päätelmäni taisi olla aika oikea, sillä heti kun antauduin, niin tuomari heittikin kepin kädestään pois ja oli jälleen ihan mukava. No, onneksi se emäntäkin vielä löytyi ja pääsin epämiellyttävästä seinästä irti. Ovat ne nuo tuomarit vaan aika ihmeellinen laji, kun ovat välillä ylimpiä ystäviä ja sitten taas hetken kuluttua huitovat kepakoilla ja ovat hyvinkin aggressiivisia, sitten taas uudelleen ollaan olevinaan kaveria. Epäluotettavia tyyppejä sanoisin. Jos me koirat käyttäydyttäisiin noin niin jopa haukuttaisiin luonnevikaisiksi ja ties miksi, eikä olisi toivoakaan siitä, että saisimme käydä treffeillä vastakkaisen sukupuolen edustajien kanssa noin niinkuin tositarkoituksella.

Onneksi koe alkoikin olla jo loppupuolella ja viimeisenä oli se paljonpuhuttu ampuminen. Se osuus oli pian ohi, sillä pari kertaa paukauttivat ja siinä se. Enhän minä nyt olisi kehdannut mennä edes kotiin, jos emäntä olisi joutunut kertomaan Villelle ja Paulalle, että olen paukkuarka. He kun harrastavat ammuntaa ja ovat käyneet ampumakisoissakin ainakin yhtä monta kertaa kuin minä näyttelyissä. Joten tämä osuus oli se kaikkein helpoin. Onhan tuota paukuttelemista tullut tietysti Mikon ja Matin kanssa jo monta kertaa nallipyssyillä harjoiteltuakin. Nuo ihmislapset kun eivät ole siitä hiljaisemmasta päästä leikkeineen.

Testi oli siis minun osaltani ohitse ja emäntä vei minut takaisin autoon ja meni itse kuuntelemaan tuomiotani. Ja tällaisen arvion ne tuomarit minusta sitten tekivät:

Toimintakyky +1, kohtuullinen; Terävyys +1, pieni, ilman jäljelle jäävää hyökkäyshalua; Puolustushalu -1, haluton; Taisteluhalu +2, kohtuullinen; Hermorakenne +1, hieman rauhaton; Termperamentti +2, kohtuullisen vilkas; Kovuus +1, hieman pehmeä; Luoksepäästävyys +2, luoksepäästävä, hieman pidättyväinen; Laukauspelottomuus +, laukausvarma

Erilaisia kertoimia käyttäen he sitten saivat minulle loppupisteiksi yhteensä +138 pistettä, ei mitkään huippupisteet, mutta ihan hyvät kuitenkin. Hyväksyttyyn tulokseenhan tarvitaan yhteensä +75 pistettä sekä +-tulokset terävyydestä, hermorakenteesta, luoksepäästävyydestä ja laukauspelottomuudesta.

Minun jälkeeni joutui tuleen Sälli ja minä seurasin testiä autosta käsin. Hieman härmitti, kun ei voinut yhtään auttaa kaveria ja kertoa, etteivät ne tuomarit tosissaan ole, vaikka välillä uhkaielvatkin, mutta onneksi se Sällikin selvisi kunnialla omasta urakastaan ja sai myös hyväksytyn tuloksen, joten onnittelut myös hänelle ja Taina-emännälle.Olipahan se aika päivä ja onneksi se on nyt takanapäin. Ei nuo mitään kovin mukavia kokemuksia ole ja paremmin nyt ymmärtää senkin, että aika monet colliet eivät testiä läpäise. Kyllä se tilanne poikkeaa niin paljon normaalista ja meikäläiset saatetaan aika vaikeisiin tilanteisiin, kun halutaan nähdä miten me toimimme ja ratkaisemme ongelmatilanteet. Ainakin emännän mielestä minäkin kuulemma olen paljon rohkeampi tapaus kotioloissa ja olen tietenkin itse ihan samaa mieltä, eihän sitä nyt ainakaan sovi myöntää olevansa tippaakaan pelkuri...

Sellaiset terveiset lähettäisin vielä kaikille tutuille koiruuksille, että kyllä sinne luonnetestiin uskaltaa ihan reippaasti lähteä kokeilemaan, kunhan ikää vaan on tarvittavat 2-7 vuotta ja tatuoinnit korvassa. Ja saahan sen hylätyn testin aina uusiakin, jos niin hassusti käy, että emäntä tai isäntä on niin hermokimppuna, että oma testi menee sen takia penkin alle.

Testiterveisin "nahkalassie" Max

(julkaistu Isojoen KennelKerhon Kerholehdessä)